Nykyinen metsätalouden vesiensuojelu ei vähennä vesistöjen tummumista

Turvemaavaltaisilla alueilla on luonnostaan tummia, humuspitoisia vesistöjä. Viimeisten vuosikymmenien aikana vesistöjen on kuitenkin havaittu tummuvan entisestään. Kansainvälisessä, vertaisarvioidussa kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin perinteisen, kiertoaikaan perustuvan turvemaametsien tasaikäiskasvatuksen vaikutusta vesistöjä tummentavan hiilikuormituksen lisääntymiseen. Lisäksi arvioitiin nykyisten vesiensuojelukeinojen vaikutusta orgaanisen hiilen pidättämiseen. ”Turvemaiden metsätalous on merkittävä paikallinen tekijä vesistöjen tummumisen taustalla. Ojitus, avohakkuut ja maanmuokkaus lisäävät humuksen kulkeutumista vesistöihin. Samaan aikaan mitkään tällä hetkellä käytössä olevat metsätalouden vesiensuojelumenetelmät eivät pysty pidättämään liukoista orgaanista hiiltä”, kertoo erikoistutkija Laura Härkönen Suomen ympäristökeskuksesta. ”Laajamittaisella soiden metsäojituksella on onnistuttu lisäämään merkittävästi puuntuotosta, ja sillä on huomattava taloudellinen merkitys. Samalla tehokas kuivatus ja tiheät ojaverkostot ovat edesauttaneet raudan ja orgaanisen hiilen huuhtoutumista ja kulkeutumista vesistöihin”, erikoistutkija Sakari Sarkkola Luonnonvarakeskuksesta (Luke) jatkaa.

Kirjallisuuskatsauksen perusteella jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen siirtyminen voisi vähentää humuskuormitusta, kun vedenpinnan vaihtelusta johtuva turpeen maatuminen vähenisi ja kunnostusojituksen tarve pienenisi. Lisäksi tulisi vähentää valuma-alueiden ja vesistöjen välisiä veden virtausreittejä ojia patoamalla sekä soita ja purouomia ennallistamalla. ”Turpeen maatumisen vähentäminen ja valuma-alueen vedenpidätyskyvyn parantaminen ovat avainasemassa vesistökuormituksen vähentämisessä. Kuormituksen synnyn ennaltaehkäisy on tehokkainta vesiensuojelua, sillä liikkeelle lähtenyttä hiilikuormitusta on lähes mahdotonta saada kiinni yksittäisillä vesiensuojelurakenteilla”, Härkönen toteaa. Tummumisella on merkittäviä negatiivisia vaikutuksia vesistöjen ekologiaan, minkä vuoksi sitä on pyrittävä torjumaan. Tummuminen muuttaa veden valaistus-, lämpötila- ja happiolosuhteita, joissa tapahtuvat muutokset heijastuvat vesistöjen eliöyhteisöihin. Lisäksi tummuminen lisää vesistöjen hiilidioksidipäästöjä, vaikuttaa raakaveden ottoon ja käsittelyyn sekä vesistöjen virkistyskäyttöön.

Mikään yksittäinen tekijä ei selitä laaja-alaista vesistöjen tummumiskehitystä. Lisääntyneen humuskuormituksen taustalla on maankäytön ohella ilmastonmuutoksen myötä kohonnut lämpötila sekä runsaammat sademäärät ja valunta. Lisäksi tummumiseen vaikuttaa teollisuuden ja energiantuotannon päästöjen laskusta johtuva happaman laskeuman väheneminen. Suomessa erityisesti turvemaiden maankäytön vaikutus voi kuitenkin olla paljon aikaisempia arvioita merkittävämpi. ”Vesistöjen tummumisen torjuntaan tulisi pyrkiä vaikuttamaan kansallisella tasolla niin metsäpolitiikan kuin ohjauskeinojen ja kannustimien avulla. Myös parempien vesiensuojelumenetelmien kehittämistä tarvitaan”, Sarkkola painottaa.

Kirjallisuuskatsaus tehtiin osana SysteemiHiili-hanketta, joka on rahoitettu maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -ohjelmasta. Hankkeessa tuetaan ilmastoviisaiden ja moniarvoisten ratkaisujen käyttöönottoa valuma-aluetasolla ja tuotetaan tietoa maankäytön vaikutuksesta valuma-alueen ja vastaanottavien vesistöjen hiilivirtoihin. Hanke tuottaa toimintaympäristön muutoksia ennakoivia ratkaisuehdotuksia, joilla maa- ja metsätaloutta ja muuta maankäyttöä saadaan sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä suunnattua ilmasto- ja vesistökestävämmäksi. Hankkeessa ovat mukana Suomen ympäristökeskus, Luonnonvarakeskus, Itä-Suomen yliopisto sekä Savonia-ammattikorkeakoulu.

Lähde: SYKE | STT info