Itämeren pääaltaan syvänteissä on edelleen runsaasti fosforia. Eri vesikerrosten talviaikainen sekoittuminen tuo syvän veden ravinteet pintakerrokseen. Pääaltaalta siirtyy ravinteita syvävirtausten mukana usein myös itäiselle Suomenlahdelle, jossa ravinnerikas syvävesi sekoittuu talven aikana pintaveden kanssa. Talven jälkeen valon lisääntyessä kasviplanktonlevien kasvu käynnistyy. Tätä kutsutaan kasviplanktonin kevätkukinnaksi, ja sen muodostavat pääasiassa piilevät ja panssarisiimalevät.
Kevätkukinnassa kasviplanktonin määrä vedessä on moninkertainen verrattuna kesän sinileväkukintoihin. Vesi värjääntyy usein ruskehtavaksi ja kalaverkot voivat limoittua, mutta kasviplanktonin kevätkukinta ei muodosta sinilevien tapaan pintalevälauttoja eikä siitä ole terveyshaittaa. Kevätkukinnan ajankohta on aikaistunut parilla viikolla 2000-luvulla. Kevätkukinta päättyy, kun pii- ja panssarisiimalevien kasvua rajoittava typpi on kulunut lähes loppuun. Nykyisin typen loputtua fosforiravinnetta jää ylijäämänä pintaveteen Suomen läheisillä avomerialueilla Perämerta lukuun ottamatta. Typen niukkuus suosii kesän sinilevien massaesiintymistä, sillä Aphanizomenon-, Dolichospermum- ja Nodularia-sinilevät pystyvät hyödyntämään ilmasta veteen liuennutta typpikaasua, jota on niiden saatavilla käytännössä lähes rajattomasti. Typensitomiskyky siis antaa sinilevälajeille kilpailuetua verrattuna muihin kasviplanktonlajeihin.
Kesällä veden lämpö kiihdyttää sinilevien kasvua. Runsaanakaan esiintyvä sinilevä ei välttämättä herätä huomiota, jos sinileväsolut ovat sekoittuneena paksuun vesikerrokseen. Laajojen, satelliiteistakin havaittavien sinilevälauttojen muodostuminen avomerelle edellyttää parin viikon suotuisia kasvuolosuhteita – eli lämmintä ja aurinkoista säätä sekä riittävästi fosforia – ja sen päälle muutamien päivien vähätuulista jaksoa. Sinilevälautat muodostuvat pääasiassa huonokuntoisista vanhoista sinileväsoluista, jotka eivät enää pysty säätelemään syvyyssijaintiaan vedessä. Kukinnan lopulla suurin osa leväsoluista hajoaa vedessä ja vain osa laskeutuu pohjalle. Sinilevälajit talvehtivat leposoluina meren pohjalla tai kasvullisina soluina vesipatsaassa. Avomeren sinilevien massaesiintymisen riskiin vaikuttavat siis talven sääolot, kevään ravinnetilanne, kevätkukinnan voimakkuus ja lajisto ja sen mukana sitoutuvat ravinteet sekä kesän sääolot. Myös fosforipitoisen veden kesäaikainen kumpuaminen pintakerrokseen voi suosia sinilevien kasvua.
Kymmenen viime vuoden aikana avomerialueiden sinilevien alueellinen esiintymisriski on pysynyt pääpiirteissään lähes ennallaan, mutta Selkämerellä riski on kasvanut merkittävästi. Avomerellä sinilevien esiintymiseen vaikuttavat lähinnä kesän sääolot. Rannikolla ja saaristossa paikallinen sinilevätilanne voi vaihdella nopeammin kuin avomerellä. Itämeren pääaltaan tilan paraneminen vähentäisi sinilevien massaesiintymistä merkittävästi laajoilla alueilla.
Sinilevien esiintymisriskin arvioimisessa käytetään tietoja monista eri lähteistä. Arviossa käytettiin Suomen ympäristökeskuksen sekä Ruotsin ilmatieteen ja hydrologian laitoksen (SMHI) avomeren seuranta-aineistoja sekä ELY-keskusten rannikkoseurantamateriaalia. Lisäksi käytettiin aineistoja kaupallisilla aluksilla tehtävästä Alg@line-seurannasta sekä satelliittikuva- ja sääaineistoja. Sinilevälauttojen muodostumisennuste on tehty näiden aineistojen avulla tekoälypohjaisilla mallinnusmenetelmillä.
Suomen ympäristökeskus tiedottaa tänä kesänä yleisestä sinilevätilanteesta viikoittain 20.6.–8.8.2024. Tiedote julkaistaan torstaisin klo 13. Sinilevätilanteen seuranta jatkuu aina syyskuun loppuun asti. Sinilevät voivat muodostaa erilaisia myrkkyjä ja muun muassa ihoa tai silmiä ärsyttäviä aineita. Runsaisiin sinileväkukintoihin on aina syytä suhtautua varoen. Kunnat ja kaupungit seuraavat uimarantojen sinilevätilannetta.
Lähde: Syke | STT info
The post Merialueilla laajojen sinileväkukintojen riski on yhä huomattava appeared first on Vastuullisuusuutiset.fi.