Aluksi huomio: Suomen tasokurssien poistosta 1985 ei ole tehty yhtäkään uskottavaa kausaalitutkimusta. Kukin puhuja vetoaa siihen kuitenkin sujuvasti ilman uskottavaa empiiristä näyttöä.
Suomalaisessa koulukeskustelussa esiintyy vakiintunut väite, jota toistetaan kuin se olisi ratkaistu asia: tutkimus osoittaa tasoryhmien olevan haitallisia, erityisesti heikoimmin menestyville oppilaille. Väite ei kestä kriittistä tarkastelua. Ei siksi, että tasoryhmät olisivat hyödyllisiä, vaan siksi, että se nojaa toisen kysymyksen tutkimusnäyttöön.
Keskustelussa sekoittuu kaksi eri asiaa
Kansainvälinen tutkimuskirjallisuus erottaa kaksi järjestelyä, jotka meillä niputetaan puheen tasolla usein yhteen. Ensimmäinen järjestely on koulujärjestelmätason varhainen eriyttäminen: oppilaiden jakaminen esimerkiksi 10–12-vuotiaana eri kouluihin tai eri jatko-opintokelpoisuuden tuottaville linjoille. Näyttö tästä on vahvaa ja yhdenmukaista: se kasvattaa eriarvoisuutta parantamatta keskimääräistä osaamistasoa (Terrin & Triventi 2023). Suomen peruskoulu-uudistus kuuluu taloustieteen tutkijakoulutettavien klassikkolukemistoon. Eikä syyttä: uudistus pienensi sukupolvien välistä tulojoustoa eli vahvisti merkittävästi mahdollisuuksien tasa-arvoa (Pekkarinen, Uusitalo & Kerr 2009).
Toinen järjestely on koulun sisäinen ryhmittely: saman koulun oppilaiden jakaminen osaamistason mukaan eri opetusryhmiin yhdessä tai muutamassa oppiaineessa. Minä ymmärrän niin, että puhe tasoryhmistä koskee tätä.
Ero on olennainen. Koulun sisäinen ryhmittely ei ole sama asia kuin oppilaiden jakaminen kokonaan eri koulutuspoluille – vain pienemmässä mittakaavassa. Silti kun keskustelussa todetaan, että ”tutkimus osoittaa” tasoryhmittelyn olevan haitallista, viitataan lähes aina näyttöön, joka koskee juuri jälkimmäistä, paljon voimakkaampaa oppilaiden eriyttämistä. Tämän negatiiviset vaikutukset ovat näkyvissä tutkimuskirjallisuudessa laajasti.
Miksi vastaus ei voi olla sama kaikkialla
Nobelistit Esther Duflo ja Michael Kremer sekä Pascaline Dupas esittivät vuonna 2011 yksinkertaisen kehikon, joka auttaa ymmärtämään, miksi ryhmittelyn keskimääräiset vaikutukset voivat jäädä lähelle nollaa – ja miksi tämä ei ole erityisen yllättävää.
Ryhmittely vaikuttaa heikommin menestyvään oppilaaseen kahden vastakkaisen mekanismin kautta. Oppilas menettää vahvempia vertaisia, mikä voi olla haitallista. Samalla hän saa opetusta, joka voidaan kohdentaa paremmin hänen osaamistasolleen sen sijaan, että opetus etenisi pääosin vahvempien oppilaiden ehdoilla. Tämä voi puolestaan olla oppilaalle hyödyllistä.
Kumpi vaikutus voittaa, ei ole periaatekysymys. Ratkaisevaa on, kenelle opetus kohdentuu silloin, kun oppilaita ei ole ryhmitelty. Jos opettaja pystyy jo heterogeenisessä luokassa eriyttämään opetusta tehokkaasti ja tavoittamaan myös heikoimmat oppilaat, ryhmittelystä saatava lisähyöty voi jäädä pieneksi. Jos taas opetus kohdistuu käytännössä osaamisjakauman yläpäähän, ryhmittely voi hyödyttää nimenomaan heikoimpia oppilaita.
The post Suomalaisia koulutusmyyttejä: Tasoryhmistä ei ole olemassa sitä tutkimusnäyttöä, johon keskustelussa vedotaan appeared first on Vastuullisuusuutiset.fi.