Väitös: Maissi täydentää kotimaista rehuntuotantoa – oikealla viljelytekniikalla tehokkuutta sadontuottoon

Rehumaissi on runsassatoinen nautojen rehukasvi, jonka viljely voi lisääntyä Suomessa ilmaston lämmetessä. Helsingin yliopistosta väittelevän Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkijan Anniina Lehtilän väitöstyössä tutkittiin rehumaissin sadon ja laadun riippuvuutta viljelytekniikasta sekä arvioitiin rehumaissin viljelyn ympäristövaikutuksia. Alun perin trooppinen maissi rantautui Suomeen jo liki sata vuotta sitten, jolloin tuleentumattomana korjattavaa rehumaissia tutkittiin useissa kenttäkokeissa ja viljeltiin pienimuotoisesti Etelä-Suomessa. 2000-luvulla Suomen rehumaissin viljelyala moninkertaistui, vaikka rehumaissipelto onkin edelleen melko harvinainen näky. ”Nykyisissä ilmasto-oloissa viljeltävät rehumaissilajikkeet tuottavat jopa noin 2–4-kertaisen hehtaarisadon verrattuna säilörehunurmiin. Viljely on kuitenkin keskittynyt pääosin Etelä-Suomeen, sillä maissi tarvitsee runsaasti lämpöä ja on arka pakkasille”, tutkija Anniina Lehtilä kertoo.

Suomessa rehumaissin viljelyohjeissa on nojattu pitkälti vuosikymmeniä sitten tehtyihin suomalaisiin tai ulkomaisiin tutkimuksiin. Väitöstutkimuksen tavoitteena oli tuottaa päivitettyä tietoa rehumaissin viljelytekniikoista, jotka parantavat sadon määrää ja laatua. Tietoa kerättiin kenttäkokeista, jotka tehtiin Helsingissä ja Kuopion Maaningalla. Kesien 2018–2020 keskimääräistä korkeammat ilman lämpötilat näkyivät myönteisesti rehumaissin sadon määrässä. Maaningalla korjatun sadon ruokinnallinen laatu jäi kuitenkin suhteellisen heikoksi, sillä maissintähkiin ei ehtinyt kertyä riittävästi tärkkelystä Itä-Suomen viileän lämpötilan ja lyhyen kasvukauden vuoksi. Tutkituista viljelytekniikoista eniten hyötyä saavutettiin katekalvolla, joka levitettiin maissin siementen päälle kylvön yhteydessä.

”Kalvon alla vallinneet lämpimät ja kosteat olosuhteet edistivät maissin kasvua ja lisäsivät satoa jopa noin kolmanneksella verrattuna kalvottomaan kasvustoon. Jatkossa on kuitenkin tärkeää tutkia kokeessa käytettyjen muovikalvojen sijaan biopohjaisia kalvomateriaaleja”, Anniina Lehtilä kertoo. Myös korjuuajankohdalla oli merkitystä, sillä mitä myöhempi korjuuajankohta oli, sitä enemmän tähkiin ehti kertyä laadun kannalta keskeistä tärkkelystä. Sadon määrän ja laadun kannalta paras korjuuajankohta oli lokakuun alussa tai puolivälissä. Tutkimuksessa havaittiin, ettei maissi hyödy nykyisiä suosituksia suuremmasta typpilannoituksesta ja sen typenottokyky on suhteellisen tehoton.

Tutkimuksessa selvitettiin, lisääkö rehumaissin viljely rehuntuotannon ympäristövaikutuksia verrattuna Suomessa yleisemmin viljeltäviin rehukasveihin. Rehumaissin ympäristövaikutukset eivät olleet merkittävästi suurempia verrattuna monivuotisiin säilörehunurmiin tai kokoviljarehuun, kun ympäristövaikutuksia tarkasteltiin sadon määrää kohden. Rehumaissin tehokas sadontuotto ja suhteellisen vähäinen typpilannoituksen tarve olivat tuloksen kannalta tärkeitä tekijöitä. ”Rehumaissin avulla voidaan täydentää ja monipuolistaa nurmivaltaista rehuntuotantoa. Maissia kannattaa viljellä osana viljelykiertoa, sillä yksipuolinen maissinviljely voi altistaa satotappioille ja heikentää maaperän laatua”, Lehtilä sanoo.

MMM, Agronomi Anniina Lehtilän väitöstutkimus ”Cultivation and environmental impacts of forage maize in boreal conditions” tarkastetaan perjantaina 25.10. klo 12 Helsingin yliopiston Raisio-salissa (B2, Metsätieteiden talo). Väitöstilaisuuteen voi osallistua myös etäyhteyden kautta.

Vastaväittäjänä tilaisuudessa toimii laitoksen johtaja, tohtori Mårten Hetta (Swedish University of Agricultural Sciences) ja kustoksena professori Pirjo Mäkelä.

Lähde: Luonnonvarakeskus